Oli Sunnuntai. Ajoimme Lauttasaaresta neljän tunnin legin suoraan Klaus Oldendorffin päälle. Sundsborgin olemassaolo oli häirinnyt alkukesästä klasudyykkaamista, joten tämä oli Ann-Benten ensimmäinen klasukeikka vuonna 2003. Positiivisena yllätyksenä huomasimme, että Klasu oli poijutettu. Vieläpä kahdella eri poijulla. Suunnilleen Klasun koordinaattien kohdalla kellui pieni mehukannu ohuemman narun kanssa ja hieman sivummalla möllötti iso kanisteri, josta roikkui löysä Ann-Benten ankkuriköyttä paksumpi köysi. Köysi vaikutti selvästi olevan mitoitettu kestämään veneen roikkuminen, joten kiinnityimme siihen. Kiitokset tästäkin poijutuksesta kuuluivat Orbiitille - aluksen nimi luki poijussa.
Kiinnityspoiju kellui sen verran kaukana Klasun koordinaateista, että emme voineet olla varmoja, onko se kiinni hylyssä, vai jossain muualla. Niinpä Stegu ja minä emme ensimmäisenä sukellusparina halunneet ottaa riskiä, vaan uimme pinnalla sen pienemmän poijun luo ja laskeuduimme sitä pitkin. Alas päästyämme Klasu avautui näkyviin huikeassa näkyvyydessä ja kirkkaassa päivänvalossa. Olin dyykannut Klasulla parikymmentä kertaa, mutta koskaan ei näkyvyys ja valoisuus ollut ollut lähellekään tällainen. Ja Klasulla sentään on aina ollut Suomenlahdeksi erittäin hyvä näkyvyys. Laivan mittojen mukaan arvioiden näkyvyyttä oli ainakin 15 metriä ja päivänvaloa oli niin paljon, että jopa konehuoneen uumenissa koneen alla kampiakselin ympärillä näki hyvin ilman lamppua.
Nousemaan lähtiessämme Stegu bongasi kiinnityspoijun köyden. Sekin tuli jokseenkin samaan paikkaan pikkupoijun kanssa, mutta siinä oli satakunta metriä köyttä, minkä ansiosta koho kellui niin paljon sivummalla. Nousimme kiinnityspoijua pitkin ylös ja nyt kun tiedettiin, että kaikki tiet vievät Roomaan, niin loput sukeltajat välttivät pintauinnin. Muiden sukeltaessa myös Orbiit saapui paikalle ja ankkuroi viereen.
Sukellusten jälkeen irroittauduimme ja ajoimme Salmenin pohjoispuolelle tuulensuojaan, missä ankkuroimme syömään ja keräämään pinta-aikaa. Kun alkoi taas olla sukellusfiilis, nostimme ankkurin ja ajoimme ulos Sundsborgille. Lähestyessämme näimme, että parinsadan metrin päässä Sundsborgista ajeli ympyrää muoviputkesta rakennettu avovene - niinsanottu "paskaputkivene". Ensimmäinen ajatus oli, että kyseessä on Kuplan Monsteri, mutta lähempänä ilmeni, että se oli pienempi ja ohjauspulpetti oli taaempana. Sen kyljessä luki "Tres Dyckers". He harhailivat selkeästi sivussa Sundsborgin oikeasta paikasta ja koska Sundsborg oli vielä tuolloin jossain määrin "salahylky", emme mekään viitsineet paikkaa paljastaa, vaan suoraan Sundsborgille ajamisen sijaan ajoimme veneen luokse.
Neuvottelimme siinä hetken koordinaateista, ja koska ilmeni, että heillä oli ihan oikeat koordinaatit, mutta väärä datum, hyväksyimme heidät "Sundsborg-sisäpiiriin" ja ajoimme hylylle. Sundborgilla ei tietenkään ollut poijua, joten teimme tavanomaisen heittopoiju hylkkyyn ja ankkuri tuulenpuolelle -rituaalin. Ankkuroinnin suhteen olimme hieman huolissamme, että mitäs jos ankkurointipaikan arvonta meneekin pieleen ja vene jää kellumaan jonnekin kauas heittopoijusta. Nythän meillä oli yleisöä, joten se olisi ollut noloa.
Kävi säkä. Paljon paremmin ei olisi voinut mennä. Ankkurin valuttua jonkun matkaa ja lopulta haukattua kiinni, vene parkkeerasi paikkaaan, jossa heittopoijun koho nojasi sen kylkeen! Tres Dyckers kiinnittyi Ann-Benten perään. Sukellukset sujuivat mukavasti. Pohjasta Sundsborgin vierstä löytyi räpylä. Räpylän remmi oli ehjä, joten olimme jossain määrin ihmeissämme, että miten joku on onnistunut sen hukkaamaan.
Kun Sundsborg oli sukellettu ja Tres Dyckers oli irrottautunut, nostimme ankkurin ja ajoimme takaisin Lauttasaareen. Perille päästyämme ilta oli jo pimentynyt. Ajoimmen venesataman lastauslaituriin, jossa sukellusvarusteet ja valtaosa porukasta purettiin kyydistä, minkä jälkeen minulla ja Stegulla oli tarkoitus vielä ajaa vene omalle venepaikalleen. Tämä osoittautui kuitenkin mutkikkaammaksi kuin olimme odottaneet. Veneen kone ei enää käynnistynyt ja vianetsintä paljasti, että sillä oli ilmavaivoja. Ilmaamalla sen sai toimimaan hetken, minkä jälkeen se taas hyytyi ja sama toistui lukuisia kertoja. Polttoainejärjestelmä siis sai jostain jatkuvasti lisää ilmaa. Konehuoneen puolella kaikki oli kunnossa ja polttoainetankissa oli yllin kyllin tavaraa, joten ilmavuodon täytyi olla polttoaineletkussa jossain konehuoneen ja keulassa olevan polttoainetankin välillä.
Koska ilta alkoi olla jo myöhäinen ja koko letkun esiinkaivamisoperaatio ei houkutellut, rupesimme miettimään vaihtoehtoisia tapoja saada vene omalle paikalleen. Viereisellä parkkipaikalla oli samaan aikaan joku touhuamassa noin 5-6 metrisen pienen purjeveneen vesillelaskua rampilta. Venessä oli pieni perämoottori apumoottorina, joten kysyime, voisiko hän hinata meidät venepaikalle 100 metrin päähän. Sehän sopi, joten kun purkkari oli saatu veteen, aloitimme hinausprojektin. Se olikin aika vinkeää puuhaa, kun arviolta reilusti alle 500-kiloinen purjevene hinasi 15-tonnista troolaria kaksihevosvoimaisella perämoottorilla. Yö oli kuitenkin täysin tyyni, joten Ann-Bente olisi riittävällä kärsivällisyydellä liikkunut vaika meloen. Purkkarin piti ajaa takaperin, koska muuten se ei olisi monikymmenkertaisesti omaa massaansa perässään raahaten ollut lainkaan ohjattavissa. Ann-Bente lähti hyvin hyvin hitaasti liikkeelle, mutta vähitellen vauhti kiihtyi ja hinauksen aikana sitä oli parhaimmillaan noin kaksi solmua, mikä oli riittävästi, että Ann-Bente oli ohjattavissa. Vene saatiin omalle venepaikalleen ja tarina päättyi onnellisesti.
Myöhemmin viikolla vaihdoimme Stegun kanssa koko polttoaineletkun uuteen, mikä oli varsin työläs operaatio, koska se kulki veneen keulasta perään sisustuksen alle jemmattuna. Uudella letkulla ilmavaivat katosivat ja kone kävi taas.
Ville, 19.9.2003