Lähdimme Lauttasaaresta liikkeelle vasta lauantai-iltapäivällä, joten piti valita eka dyykkikohde vähän lähempää, jos mieli dyykata valoisan aikaan. Sellainen oli Munkvik. Dyykit eivät menneet ihan putkeen, sillä poijutus meni jossain määrin poskelleen. Heittopoijun puntti oli meren pohjassa, sen välittömästä läheisyydestä löytyi vain lautatavaraa ja näkyvyys oli surkea. Eka taistelupari ei löytänyt hylkyä! Ei se poiju sitten loppujen lopuksi ollut kuin 6-7 metrin päässä, mutta kun näkyvyys oli luokkaa opaskoira, niin hylky lopulta löytyi siten, että uidessani pohjaa pitkin poijunaru kourassa, ihmettelin, että mihin naru oikein takertui yläpuolellani. No hylkyynhän se - olin uinut Munkvikin kölin ali huomaamatta hylkyä!
Dyykin jälkeen jatkoimme matkaa ja ankkuroimme Träskön laguuniin grillaamaan. Oli pohjoistuuli, joten laguuni ei ollut kovin rauhallinen emmekä viitsineet jäädä siihen yöpymään. Etsimme sopivaa paikkaa aikamme ja ankkuroimme lopulta Rönnskärin itäpuolelle Rågrundin, Galjonsgrundin ja Långgrundin väliseen sumpulaan.
Aamulla osoittautui olevan klasukeli, joten Klaus Oldendorffille siis. Klasua lähestyessämme styyrpuurin puolelta lähestyi oman kurssimme noin 90° kulmassa leikkaavalla kurssilla Silja Serenade (tai Symphony). Keulasuuntima Siljaan kasvoi tasaisesti, joten olimme saapumassa leikkauspisteeseen ennen Siljaa emmekä siis olleet törmäyskurssilla. Kävi kuitenkin niin, että kun Klasu oli GPS:n mukaan kohdalla, Siljan keula osoitti suoraan kohti. Se oli ehkä noin merimailin päässä. Meillä ei ollut siis mitään asiaa pysähtyä Klasun päälle, vaan jouduimme jatkamaan samalla suunnalla ja nopeudella Klasun yli. Paikan ohittaessamme ehdimme kuitenkin havaita, että ei ole poijua Klasulla, vaikka olimme sinne edellisellä kerralla sellaisen jättäneet. Päästyämme sen verran pitkälle, että Siljasta alkoi kylki olla turvallisesti näkyvissä, pysähdyimme ja jäimme odottelemaan Siljan ohitusta. Se pirulainen meni tasan tarkkaan metrilleen Klasun yli! Ratkesi kertaheitolla sekin mysteeri, että miten voi Klasun poijuköysi katketa kuusi metriä pinnan alta. Siljan potkurihan sen oli sivaltanut. Eikä näköjään paljoa kannata poijuttaa uudestaan.
Niinpä tiputimme taas heittopoijun Klasuun ja kuokan tiputimme ankkuriköyden verran Klasusta pohjoiseen, josta tuuli tällä kertaa puhalsi. Säädimme ankkuriköyden pituuden niin, että heittopoiju jäi juuri veneen keulan eteen, mutta kuitenkin ankkuriköyden takapuolelle, jolloin ankkuriköysi ei nappaa siihen kiinni jos vene heijaa poikittaissuunnassa. Oli unelmien klasusää. Ei juuri minkäänlaista aallokkoa, joten jäimme sukelluksen jälkeen hylyn päälle kellumaan ja teimme siestan jälkeen toisen dyykin. Sen jälkeen oli aikomuksena nostaa ankkuri ja lähteä kotiin, mutta ankkuri olikin eri mieltä. Se pysyi itsepäisesti pohjassa vaikka kuinka kiskoimme. Ei irronnut. Ei lihas- eikä dieselvoimalla.
Näytti siis siltä, että ankkuri pitää käydä sukeltamassa irti. Ankkuria ei jätetä. Ei se itse kuokka ole juuri minkään arvoinen, mutta satametrinen köysi maksaa mansikoita. Koska olimme joka jannu juuri tehneet kaksi dyykkiä Klasulle, emme viitsineet lähteä typpikuormaa rääkkäämään sukeltamalla saman tien ankkurille tuntemattomaan syvyyteen, vaan otimme rennosti ja rupesimme kaikessa rauhassa laittamaan ruokaa ja kompuroimaan pulloja täyteen. Veteen mentiin lopulta noin kolmen tunnin pinta-ajan jälkeen. Minä ja Hessu kävimme alhaalla tutkimassa tilanteen. Itse ankkurin makasi vapaasti sorapohjan päällä noin 50 metrissä niin, että se ei ollut ihmeemmin edes yrittänyt kaivautua pohjaan, mutta varsinainen ongelma oli noin 15 metrin päässä koukusta hieman matalammassa vedessä. Pohjassa istui parimetrinen pyöreähkö kivenlohkare sileällä kalliolla ja ankkuriköysi oli kiilautunut sen alle lohkareen ja kallion väliin. Köysi kiersi neljänneskierroksen verran kiven ja kallion kontaktipisteen ympäri ja putkahti sitten esiin ja lähti nousemaan venettä kohti. Tiukassa oli. Ei hievahtanutkaan sukeltajan voimin.
Sukelluksen jälkeen yritimme käyttää veneen konevoimaa hyödyksi kun nyt tiesimme, mihin suuntaan pitää vetää, jotta köysi tulisi kiven alta pois. Ei riittänyt teho. Haettiin vauhtia ja yritettiin käyttää 15 tonnin veneen inertiaa hyödyksi. Ankkuriköysi soi ja veneen rakenteet natisivat kiinnityspollarin ympäriltä, mutta köysi ei suostunut irtoamaan. Päädyimme lopulta siihen ratkaisuun, että köysi katkaistaan kahdesta paikasta kiven molemmin puolin ja vapaat päät sidotaan yhteen, jolloin ankkuri saadaan nostettua. Hanna ja Vode lähtivät alas hoitamaan homman. Tulipahan taas opittua jotain kantapään kautta: jos aiot katkaista köyden veden alla ja saada siihen vielä sidottua solmun, ota nippusiteitä mukaan ja päätä köysi ennen katkaisua. Vedenalaisessa painottomuudessa katkaistun köyden pää on miljoona kertaa normaalia innokkaampi purkautumaan ja niiden pitkätukkaisia tupsujahan on sitten mukava yrittää sitoa pitäväksi solmuksi parin promillen typpinarkoosissa.
Homma kuitenkin onnistui ja kuokka saatiin ylös. Köyden solmukohta oli veneen kannelle nostettuna aika huvittavan näköinen kimppu märkää serpentiiniä, kun kumpikin pää oli purkautunut aivan atomeiksi noin metrin matkalta. Muutamaa kokemusta rikkaampina ja muutamaa köysimetriä köyhempinä ajoimme takaisin Lauttasaareen.
Ville, 4.9.2003