Tämä oli todella erikoinen reissu. Se alkoi ihan tavalliseen tapaan niin, että minä ja Vode ajoimme perjantaina veneen Lauttasaaresta Träskön laguuniin yöpymään. Tein laguunissa yödyykin, jolla kävin bongaamassa Alkon ja tynnyrihylyn. Lauantaina Vode kävi sukeltamassa Ann-Benten vannasputkeen uuden sinkkianodin. Sitten dyykkasimme kimpassa samat hylyt, jotka olin itse edellisenä päivänä dyykannut. Iltapäivällä kävimme poimimassa lisää sukeltajia kyytiin Porkkalasta ja ajoimme Klasulle dyykkaamaan.
Dyykin jälkeen vetäydyimme takaisin Träskön laguuniin ja Illalla grillaillessamme alkoi tapahtua: Taivaalle leimahti aivan yllättäen valtava valoshow. Suoraan päittemme yläpuolelle ilmestyi revontulia ja seuraavien kymmenien sekuntien aikana ne levittäytyivät säteittäisesti kaikkiin suuntiin peittäen lähes koko taivaan. Henkeäsalpaavaa näytöstä kesti parikymmentä minuuttia ja lopputekstien jälkeen painuimme pehkuihin.
Eikä ne luonnonilmiöt siihen loppuneet. Kun aamulla heräsimme, Träskö oli kadonnut. Tutkan ja GPS:n mukaan olimme laguunissa edelleen, mutta rantaa, jonka olisi kuulunut olla muutamankymmenen metrin päässä, ei näkynyt missään. Meidät ympäröi todella sankka sumu. Ajoimme tutkalla laguunista Rönnskärin väylän kautta ulos Klaus Oldendorffille näkemättä matkalla rantaa kertaakaan! Meri oli rasvatyyni. Ulkona merellä jonkin matkaa ennen Klasua tutkaan ilmestyi kaksi kaikua muutaman sadan metrin päässä etuvasemmalla. Uteliaisuuttamme muutimme kurssia päästäksemme kyllin lähelle näköhavaintoa varten. Kohteet osoittautuivat kahdeksi veden pinnalla uivaksi lokiksi. On se näköjään herkkä kapine tuo tutka. Linnun hennossa kropassa ei niin hirveän paljoa ole radioaaltoja heijastavaa materiaalia.
Merkkasimme Klasun heittopoijulla ja tiputimme ankkurin poijulta vastavirtaan, jotta jäisimme poijun viereen kellumaan. Tuulta ei ollut lainkaan, joten virta määräsi ankkurissa roikkuvan veneen roikkumissuunnan. Sumu sen kun jatkui. Näkyvyys veden alla oli erinomainen. Ei juurikaan huonompi kuin vedenpinnan yläpuolella. Dyykattuamme jäimme paikalle kellumaan ja laittamaan ruokaa. Tunnelma oli aavemainen. Näkyvyys olematon ja meri aivan tyyni lukuunottamatta rahtilaivojen aaltoja, jotka silloin tällöin leppeästi keinuttelivat venettä. Rahtilaivojen jyminää myös kuului aina välillä kaukaisuudesta.
Jossain vaiheessa rupesi kuulumaan lähestyvän dieselin jyskytystä ja sitten yllättäen sumun seasta putkahti esiin troolarin keula. Se parkkeerasi viereemme ja tiputti ankkurin. Olivat hekin tulleet Klasulle dyykkaamaan. Tokalla dyykillä huomasimme, että Olivat ryökäleet ankkuroituneet suoraan hylkyyn. Bentomarien - se oli troolarin nimi - ankkuri makasi Klasun peräruuman pohjalla. Ankkurin päällä oli myttynä pitkä pätkä ankkuriketjua ja mytyn päältä ketju nousi suoraan ylöspäin. Niin tyyni oli sää.
Kerrankin vandaalit saivat ansionsa mukaan: Klasu ei suostunutkaan luopumaan Bentomarien ankkurista ihan noin vain, vaan koukku ilmeisesti takertui ruuman aukon reunaan ja ilmeisen tukevaan kohtaan. Heillä oli suuria vaikeuksia ankkurin irrottamisessa ja kun käyttivät raakaa voimaa, se ei tällä kertaa ollutkaan hylky, joka hajosi, vaan Bentomarien perässä ollut ranapalkki (kuvassa vielä paikallaan).
Pian Bentomarien poistuttua poistuimme itsekin. Ajaessamme Rönnskärin väylää sisään sumu alkoi olla sen verran laimeampaa, että näimme ensimmäisen kerran maata koko päivänä. Kun pääsimme Porkkalan laituriin, jossa tiputimme porukan kyydistä, oli jo aivan kirkasta, mutta kun matkalla Lauttasaareen palasimme merelle, siellä oli sumua edelleen. Ei tosin enää läheskään niin sankkana, kuin aikaisemmin.
Ville, 10.9.2003