Sunnuntaina pakkasimme veneen täyteen ruokaa, sukellusvarusteita ja sukeltajia ja lähdimme ajamaan länteen. Tavaraa oli paljon. Santulla ja Joonalla oli mukana matkassa 50 litran happitankit - kummallakin. Kiirettä ei ollut, joten ekana päivänä päästiin Porkkalaan asti. Dyykkasimme Klaus Oldendorffin. Klasun poiju oli kadonnut, joten tiputimme heittopoijun hylkyyn ja ankkuroimme hylyn tuulenpuolelle siten, että vene jäisi mahdollisimman lähelle poijua roikkumaan. Klasun järeä kiinnityspoijuköysi oli edelleen Klasussa kiinni ja kiemurteli meren pohjassa, joten nappasimme sen pään mukaan kun lähdimme nousemaan sillä ajatuksella, että pinnalle päästyämme ottaisimme veneestä jotain kelluvaa narun päähän poijuksi. Dekossa tuli vastaan ylläri: naru ei ylettynytkään pintaan. Kun sen veti aivan pystysuoraksi, se päättyi 5-6 metrin syvyyteen. Miten ihmeessä ranteenvahvuinen köysi voi katketa 6 metriä pinnan alta! Ei auttanut kuin päästää köysi putoamaan pohjaan ja jatkaa nousua. Dyykin jälkeen siirryimme Stor Träskön pohjoispään laguuniin yöksi.
Maanantaiaamuna ampaisimme uudestaan Klasun päälle ja dyykkasimme lisää. Nyt poimimme pohjasta mukaan poijuköyden lisäksi yhden niistä lukuisista ylimääräisistä köysistä, joita Klasun päällä risteilee ympäriinsä. Sidoimme sen poijuköyden jatkoksi, jotta pääsimme pintaan asti ja pinnalla kiinnitimme siihen tyhjän voiteluöljykanisterin poijuksi. Sen jälkeen jatkoimme matkaa auringonlaskun suuntaan tavoitteena dyykata Est, mutta tuuli ja aallokko ulkona oli sen verran kova, että jäimme Estin viereen Harunin saaren pohjoispuolelle ankkuriin paistattelemaan päivää. Maalasimme veneen keulakaiteet kun ei ollut muutakaan tekemistä. Yöksi siirryimme sisemmäs saaristoon Hättön länsipuolella olevaan pieneen lahteen. Vode teki mutadyykin ankkuripaikassa.
Tiistaiaanuna sitten pääsimme lopulta Estille. Dyykin jälkeen ajoimme takaisin saariston sisään ja köröttelimme sisintä saaristoväylää pitkin edelleen länteen. Yhdessä kohtaa yritimme oikaista parin saaren välistä ja välttää väylän mutkan, mutta kaikuluotain oli eri mieltä ja jouduimme nolosti pakittamaan pohjamuta pölisten häntä koipien välissä takaisin väylälle. Kävimme eräässä vierassatamassa täydentämässä varastoja ja satamasta poistuessamme meinasimme kolistella kiville kun väylän nielliskulkusuunta vaihtui kesken kaiken ja lateraaliviitat vaihtoivat yllättäen puolta. Vastaantulevan veneilijän huuto ja huitominen palautti meidät kuitenkin ajoissa takaisin väylälle, mutta tässä tuli jälleen malliesimerkki siitä, että Merenkulkulaitos kaivaa verta nenästään suosiessaan lateraaliviittoja kardinaaliviittojen sijaan.
Aikomus oli käydä dyykkaamassa Eira, mutta keli ulkona oli liian kova, joten ajoimme Tvärminnen Sundholmenin pohjoispuolelle ankkuriin ja aloimme grillaamaan. Luonnonsuojelualueilta löytyy erinomaisia ankkuripaikkoja, koska rannat eivät ole täynnä kesämökkejä. Jäimme siihen yöksi ja toivoimme Eira-keliä aamuksi.
Ei onni hymyillyt. Aamulla oli edelleen melkoinen myllälkkä, joten ei juurikaan innostanut lähteä Eiran päälle keikkumaan ja päätimme lykätä Eiran dyykkaamisen paluumatkalle. Siispä länteen. Kävimme Hangossa pizzalla ja sen jälkeen yritimme dyykata Kustavin. Käytettävissämme olleet koordinaatit olivat sen verran epämäräiset, että ensimmäinen taistelupari ei hylkyä löytänyt ja enempää ei ehditty yrittää, kun tuli äkkilähtö pois Superfastin alta. Siirsimme dyykkitoiminnan Meijerfeltin rantaan. Dyykkaamisen jälkeen jatkoimme matkaa länteen. Yöpaikka löydettiin Klippingenien välistä, johon ankkuroiduimme Asa Finnin, eli Pirtu-Veeran hylyn viereen. Dyykkasimme Pirtu-Veeran ja pistimme taas grillin kuumaksi.
Torstaina hurautimme Osborn & Elisabethille, eli keulakuvahylylle, joka oli melkein vieressä. Dyykkasimme ja jatkoimme matkaa Kasnäsiin, jossa tankkasimme veneen vesitankin ja kompuran bensajerryt piripintaan. Kasnäs on matkalla länteen se viimeinen mahdollisuus tehdä nämä asiat. Tai vettä saisi lännempääkin, mutta Kasnäsissä sen saa vielä juoksemaan veneeseen ihan itsekseen letkua pitkin. Muualla saisi ämpärinkantaja juosta. Kasnäsistä jatkoimme matkaa ja seuraava etappi oli Vänö. Dyykkasimme Alfredin ja sitten ajoimme Vänön satamaan, kävimme saunassa, ja sytytimme grillin.
Perjantaiaamuna jatkoimme länteen. Tavoitteena oli olla iltapäivällä Utössä, mutta meri oli vahvasti eri mieltä. Jurmon pohjoispuolisella selällä nousi yllättäen aivan hillitön vastatuuli. Veneen vauhti putosi alle kolmeen solmuun vaikka voorti jyskytti marssikierroksilla. Ankkurboksin kansi, joka on painavaa kymmenmillistä vesivaneria, lähti leijailemaan tuulen mukana kuin syksyn lehti. Kannen merestäongintaoperaation aikana huomasimme, että kumiveneen hinausköysi oli jossakin vaiheessa mylläkkää katkennut. Edellinen havainto kumpparista oli tehty kymmenkunta minuuttia aikaisemmin, mutta nyt sitä ei näkynyt missään. Teimme U-käännöksen ja lähdimme surffailemaan kovaa myötätuuleen kumpparin löytämisen toivossa, mutta mitään ei löytynyt. Kumppari kai ajelehti 20 m/s tuulessa kovempaa, kuin Ann-Bente kulkee ja oli tässä vaiheessa jo puolimatkassa Pietariin.
Jatkoimme matkaa myötätuuleen. Muita vaihtoehtoja ei oikein ollut, koska
vastatuuleen vene ei olisi juurikaan edennyt ja aallokko oli kasvanut
sellaiseksi, että sivutuuleen ajamisen ajatuskin hirvitti. Vänö olisi
kuitenkin ollut niin paljon takapakkia, että sinne asti emme halunneet
palata, joten Trunsön kohdalla porukka otti kiinni mistä sai ja kurvasimme
tiukasti vasempaan ja luotojen välisestä väyläaukosta sisään. Kovin
pitkään ei tarvinnut sivuaallokossa ajaa, joten ihmisten sisäelimet
pysyivät pääsääntöisesti sisäpuolella. Ajoimme Trunsön satamaan ja
jäimme siivoilemaan veneessä levittäytyvää kaaosta ja odottelemaan
mylläkän laantumista. Siellä vietimme loppupäivän ja Santulla ja Joonalla
taisi olal tylsää, sillä syvällä veneen uumenissa syntyi leija, jonka
raaka-aineina oli mm. alumiiniputkea, suihkuverhoa ja ilmastointiteippiä
ja lankana toimi dyykkikela. Todellinen myrskymalli siis, joka vaatii
melkoista keliä lentääkseen. No keliähän riitti ja leija todella lensi.
Kohtalaisen epästabiilisti tosin. Mylläkkä vain jatkui, joten
leijanlennättelyn ja pakollisen grillailun jälkeen painuimme pehkuihin.
Lauantaiaamu valkeni jo huomattavasti miellyttävämmässä säässä. Tuuli oli rauhoittunut, mutta merellä oli vielä jonkun verran vanhaa maininkia. Ei kuitenkaan häiriöksi asti, joten lähdimme matkaan ja ajoimme suoraan Park Victoryn päälle. Parkilla oli stealth-poiju: läpinäkyvä puolentoista litran limupullo. Onnistuimme kuitenkin bongaamaan se ennen kuin ajoimme päälle ja dyykkasimme Parkin. Koska keikutusta oli vielä sen verran, ettei Parkin päälle viitsinyt jäädä asumaan, ajoimme Utön satamaan. Emme jaksaneet kiertää Utön ympäri päästäksemme väylää pitkin sisään, joten ajoimme Utön laguuniin itäpuolelta Utön ja Stenskärin välisen kivikon läpi pujotellen. Suoritus oli sen verran näyttävä, että varuskunnan päivystävä upseerikin tuli ihmettelemään, että millä ihmeen KGB-kalustolla veneemme oikein on varusteltu. No eihän siihen tarvittu kuin kirkasta vettä, tähystäjä ja riittävästi luuta päässä.
Kun olimme syöneet, kompuroineet pullot täyteen, paistatelleet päivää ja laiskotelleet riittävästi, ajoimme pujotelureittiä takaisin Parkille, dyykkasimme taas ja pujottelimme takaisin satamaan. Lopuksi keräännyimme taas totuttuun tapaan grillin ääreen.
Sunnuntaina oli taas melkoinen mylläkkä. Yritimme käydä dyykkaamassa Harald Haarfaagerin, mutta keikkukiintiö tuli täyteen ennen kuin pääsimme perille asti ja palasimme takaisin Utön sataman suojaan. Loppupäivän vietimme laiturissa lorvaillen (ja tietysti grillaten).
Maanantaiaamuna ajoimme taas pujotteluväylää Parkin päälle, mutta Sunnuntain myllerrys jatkui edelleen ja päädyimme siihen tulokseen, että dyykkaaminen niissä olosuhteissa ei ole kivaa, joten lähdimme ajelemaan itään päin. Ajoimme yhtä soittoa Rosalaan, jossa kävimme saunassa. Sitten jatkoimme matkaa, mutta aika pian Rosalasta lähdön jälkeen vene muuttui yhtäkkiä todella raskaaksi ohjata. Ohjaustehostimen katoaminen on merkki siitä, että hydrauli- ja vesipumppua ja laturia pyörittävä hihna on poikki. Koska koneella ei mitä ilmeisimmin ollut enää jäähdytystä, oli matkanteko katkaistava pikimmiten, joten ajoimme väylän sivuun, pudotimme kuokan pohjaan, pysäytimme moottorin ja ryhdyimme tutkimaan vikaa. No hihnahan se oli ja korjauksen olisi pitänyt olla rutiinihomma, mutta veneessä olevat varahihnat olivat veneen edellisen omistajan peruja ja eihän meille ollut tullut mieleenkään, että ne voisivat olla väärää kokoa!
Siinähän kelluimme - vääränkokoinen hihna ei paljoa lohduttanut. Tilanne alkoi vaikuttaa kurjalta, mutta siten kävi uskomaton munkki. Itämeri on aika pieni paikka, kun tuttuja tulee heti vastaan. PSK Kuplan vene Hinkki pörräsi viereen kyselemään kuulumisia ja me siihen, että ollaan tässä teitä odoteltu, kun tarvittais uus jäähdyttimen hihna. Missäs ootte oikeen kupannu ku ollaan kelluttu tässä jo viis minuuttia! Hinkki päräytti hihnakauppaan Rosalaan ja tuli hetken päästä takaisin uudenkarhea oikeanpituinen hihna mukanaan.
Hihnan vaihto tosin ei ollutkaan ihan triviaali homma. Pari viikkoa ennen reissua koneesta oli hajonnut vesipumpun laakerit ja koska uutta vesipumppua ei saanut täsmälleen alkuperäisen mallisena, niin uuteen pumppuun meni vesiletku kiinni aivan eri puolelta kuin alkuperäiseen. Tämän seurauksena Noin 20-senttinen letku oli pitänyt vaihtaa runsaaseen metriin letkua, joka kiertää lämmönvaihtimesta sivulle hydraulipumpun ympäri ja koneen etupuolelta hihnasilmukan läpi vesipumppuun. vanha katkennut hinta tietysti tuli aivan vapaasti ulos, mutta uusi hihna piti saada sen jäähdytysletkun ympärille ja koska David Copperfield ei ollut reissulla mukana, niin letku piti irroittaa. Letkun irroitus taas tarkoitti, että koneesta piti valuttaa glykolit ulos. No eipä siinä mitään. Glykolit ämpäreihin, letku irti, hihna paikalleen, letku kiinni ja glykolit ämpäreistä takaisin koneeseen. Taas oltiin matkalla.
Jatkoimme Eiralle asti. Iltapäivään mennessä kelikin oli rauhoittunut ja ajoimme Hankoniemen eteläpuolitse ulkona merellä suoraan Eiralle. Muutama maili ennen Eiraa kaikuun osui vallan mielenkiintoinen kohde. Aivan kuin laivanhylyn profiili. Tasainen kansi, korkeampia rakenteita keskilaivassa ja sitten taas tasaista kantta ja tyypillinen kaksoiskaiku, jonka laivanhylyt antavat, kun osa kaiun keilasta osuu kanteen ja osa menee ohi merenpohjaan. Siis ilmiselvä hylky, mutta epäilyttävä piirre on se, että jos se on hylky, se on todella iso - paljon isompi kuin Eira - ja on vaikea kuvitella Suomenlahteen mahtuvan niin isoa tuntematonta hylkyä. Pistettiin koordinaatit kuitenkin talteen ja jatkettiin matkaa Eiralle. Siitä lisää vuoden 2003 pitkällä reissulla.
Veteen päästiin auringolnaskun maissa. Aika pitkälle oltiin päästy. Kun Parkin päällä oli ollut paha keli, niin dyykattiin sitten varakohteena Eira samana päivänä! Dyykin jälkeen palasimme tutulle ankkuripaikalle Tvärminnessä. Ja grillasimme totta kai. Tiistaina dyykkasimme Eiran uudestaan ja palasimme Tvärminnen ankkuripaikalle. Iltapäivällä dyykkasimme Eggon ja taas palasimme ankkuripaikalle grillaamaan.
Keskiviikkona dyykkasimme Eiran vielä kerran. Eiran päässä kelluessamme veneen vierestä kuului regun tuhinaa ja vedestä nousi sukeltajan pää Loitokarin kumipuvussa. Mitä ihmettä - johan meillä piti olla kaikki ylhäällä. Tarkempi havainto osoitti, ettei se ollutkaan sukeltaja, vaan hylje, joka oli tullut ihmettelemään, että mitäs täällä oikein touhutaan. Sitten lähdimme ajamaan itään päin. Tuuli alkoi taas yltyä, joten ajoimme sisäväylää Barösundista läpi ja Porkkalanselän pohjoispuolta saariston suojassa niin, että vasta Upinniemen edustalla jouduimme allokon röykytukseen. Siinä röykyttikin sitten sen verran miehekkäästi, että kamiina sammui omin lupineen ja kompura, joka tähän asti oli maannut tahmeiden kumitassujensa varassa pahimmassakin höykytyksessä kuin kanteen liimattuna, lähti liikkeelle. Lopulta parkkeerasimme Träskön laguuniin. Laguunissa oli muitakin veneitä, joten tilaa oli ahtaanpuoleisesti ja tuuli oli kova, joten ankkuroimme veneen kahdella kuokalla siten, että kaksi ankkuria ja vene muodostivat suunnilleen tasasivuisen kolmion, jolloin veneellä ei ollut heijausvaraa ja se pysyi paikallaan kuin paaluun sidottuna. Ankkurien pitävyys käytiin tsekkaamassa dyykkaamalla.
Kamiina oli ehtiyt olla aikansa sammuksissa ennen kuin asia huomattiin ja koska polttoaineensyöttö oli ollut koko ajan päällä, niin palotilan pohjalla lainehti melkoinen lammikko löpöä. No pojat päätteli, että pannaan palamaan, niin palaa pois. Paloihan se ja hyvin paloikin. Oli rauhallista kunnes löpölätäkkö lähti kiehumaan ja kamiinan lämpöteho ylitti varmaan kymmenkertaisesti valmistajan speksin. Mitähän lienevät muissa veneissä olleet ihmiset ajatelleet siinä vaiheessa, kun Ann-Benten kannella alkoi viuhahdella ihmisiä keräämässä veneen jauhesammuttimia ja kamiinan savupiipusta tunki veitselläleikattavan paksu läpinäkymätön musta pilvi.
Vaan eipä siinäkään sen kummempia käynyt. Kamiinan kansi kuumeni oranssinkeltaiseksi ja muut osat sekä savuhormi kauttaaltaan punahehkuisiksi ja veneessä ei todellakaan tarvinnut palella, mutta aikansa humistuaan löpö loppui ja meno rauhoittui ja päästiin palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen, eli sytytettiin grilli.
Torstaina lähdimme ajelemaan kotia kohti. Matkan varrella dyykkasimme Munkvikin ja sitten ajoimme kotisatamaan Lauttasaareen. 12-päiväinen reissu oli ohi.
Ville, 4.9.2003